Ajatuksia lemmikin hyvästelystä

Eilen hyvästelin lopullisesti ensimmäisen lemmikkini, kääpiöhamsteri Hipun. Hippu lähti tammikuussa sylissäni Sateenkaarisillalle sairauden uuvuttamana. Mutta meillä ei ollut mahdollisuutta haudata Hippua ennen kuin vasta nyt, kun maa on kokonaan sula.

Hippu muutti luokseni puolentoista kuukauden ikäisenä toukokuussa 2015. Siihen aikaan en tiennyt juuri mitään hamstereista. Joten Hipun kanssa opettelimme sitten ymmärtämään toisiamme ja toistemme toimintatapoja. Ennen ajattelin, että hamsterit ovat jotenkin tosi yksinkertaisia olentoja. Mutta jo muutaman viikon päästä sain huomata, että Hipulla on aivan oma luonteensa ja temperamenttinsa. Ja kuinka ilmeikkäät sen pienet pippurisilmät olivatkaan. Niistä näki aina heti millä tuulella Hippu milloinkin oli ja mitä mieltä se asioista oli.
Kaikki meni sinällään hyvin, Hippu ei paljoa sairastellut. Yhden kerran se säikäytti meiltä sonnat housuun, kun olimme matkoilla. Se oli onneksi väärä hälyytys, neiti oli jemmannut omia pipanoitaan poskiinsa eikä saanutkaan niitä sitten enää pois. Asialle naurettiin myöhemmin ja siitä kehkeytyi sisäpiirivitsi.
Vasta ihan viimeisinä viikkoina Hippu alkoi sairastella. Käytimme vuoronperää sitä eläinlääkärissä. Hipulle oli tullut kasvain kohtuun. Olin asiasta hyvin järkyttynyt, eihän minun hamsulleni voinut kasvainta tulla. Senhän piti elää 10 vuotta ihan pelkkää piruuttaan. Aikaa oli jäljellä enää muutamista päivistä ehkä viikkoon. Kipulääkkeillä Hippu kuitenkin sinnitteli kaksi viikkoa diagnoosista ennen kuin uupui täysin. Kokoajan syyttelin itseäni tapahtuneesta ja yritin löytää vastauksen mitä olin tehnyt väärin, kun rakkaani sairastui niin etten voinut auttaa enää mitenkään. Kyllähän minä sen järjellä ymmärsin, etten olisi voinut asiaan mitenkään vaikuttaa. Mutta järjen ääni ei helpottanut itsesyytöksiäni. Ainoa mitä saatoin tehdä oli antaa kipulääkettä ja katsoa kuinka pieni karvainen vauvani kuihtui pois. Viimeisenä elinpäivänään Hippu oli virkeän oloinen ja juoksi juoksupyörässään vielä muutamaa tuntia ennen kuolemaansa. Noin tunti ennen kuin Hippu lähti, minulle tuli pakottava tarve käydä katsomassa miten sillä menee. Olin kyllä varautunut jo pitkään lähdön hetkeen, mutta kauheaa  se silti oli. Löysin Hipun dunasta reagoimattomana ja luulin sen jo lähteneen kunnes huomasin silmien vielä räpsyvän ja mieheni sanoi, että Hippu hengittää vielä. Nostin Hipun syliini ja käskin kauhuissani mieheni soittaa äidilleni. Ajattelin hysteerisenä, että olin vahingossa antanut sinä aamuna liikaa kipulääkettä. Halusin kiikuttaa hamsterin eläinlääkäriin, mutta kello oli kahdeksan illalla ja äiti sanoi ettemme todennäköisesti enää ehtisi. Niinpä pitelimme sitä vuorotellen sylissämme ja kerroimme Hipulle, että se oli meille kauhean rakas. Sanoimme, että ei sen tarvitse enää taistella vaan on ok lähteä. Mieheni sanoi Hipulle, että hän puree Hippua seuraavan kerran kun he tapaavat (Hippu puri miestäni ensimmäisen kerran kun he tapasivat). Lopun aikaa pidin omaa karvapalloani sylissäni ja silittelin sen pehmeää turkkia, kunnes Hippu lähti.

Vaikka pian tuleekin kuluneeksi neljä kuukautta Hipun kuolemasta, mikään ei valmistanut minua siihen hetkeen, kun hautasin sen. Vaikka jo samana iltana, kun Hippu kuoli, pesin sen dunan ja se laitettiin myyntiin jo muutama päivä sen jälkeen.
Eilen noukin Hipun pienessä pahvilaatikossa pakkasesta, varmana ettei hautaaminen tulisi olemaan sen kummempaa kuin mikään muukaan arkinen asia. Mutta heti astuttuani ulko-ovesta auringon paisteeseen minut valtasi suunnaton halu kääntyä kannoillani ja laittaa Hippu rasioineen takaisin pakastimeen. Koko matkan hautapaikalle taistelin halua vastaan. Kun pääsimme paikalle ja mieheni alkoi kaivaa hautaa, oloni oli taas sellainen kuin olisin ollut tekemässä mitä tahansa arkista asiaa. Koviten minuun iski kun nostin Hipun rasiasta ja asetin sen hautaan. Peitellessäni pienen harmaan ruumiin hiekalla ja mullalla pidättelin kurkkuani kuristavia kyyneleitä. Olin vakaasti päättänyt, että itken vasta, kun pääsen kotiin turvaan muiden ihmisten katseilta. Mieheni haki kimpun valkovuokkoja haudalle. Hetken aikaa seisoimme siinä katselemassa Hipun viimeistä leposijaa ennen kuin lähdimme kotiin päin. Se iski jo muutaman askeleen jälkeen, se kauhea tuska. En ehtinyt kotiin ennen kuin itku tuli. Hautaaminen oli konkretisoinut Hipun kuoleman ja hautaamalla lemmikkini minä pakotin itseni myöntämään asian. Sen, että oma pieni kiukkupyllyni oli poissa eikä enää tulisi takaisin. Hetken se tuntui sietämättömänä suruna ja tuskana, joka väänsi sisäkalujani. Se helppottaa taas. Ehkä jonain päivänä pystyn taas ajattelemaan asiaa järjellisesti.

Kuntoutuminen ja parisuhde

Hei taas lukijat! Tiedän, etten ole kirjoittanut pitkiin aikoihin. Matkassa on ollut monta muuttujaa.

Tänään puhun kuntoutuksesta ja parisuhteesta. Voin ilokseni kertoa, että oma kuntoutukseni on niin pitkällä, että voin käydä jo töissä. Sen lisäksi sain tutkinnonkin suoritettua, joulukuussa 2015 minusta tuli matkailuvirkailija.

Keväällä 2015 tapasin myös tulevan aviomieheni. Hänen kanssaan on ollut helppoa olla oma itsensä, koska hän ei tuomitse minua sairauteni vuoksi.
Kuntoni on ollut kuitenkin jo pitkään hyvä, en ole tarvinnut moneen vuoteen mieltä tasaavaa lääkitystä eikä sairauteni näy ulospäin. Mikä on tavallaan myös ongelmallista. Usein törmään siihen, että jotkut ihmiset eivät ymmärrä sitä etten ole laiska, kun en saa jotain tehtyä. Vaan se johtuu siitä, etten vaan saa aikaiseksi ryhdyttyä toimeen ja se tekemätön asia usein alkaa ahdistaa. Tiedän, että se pitäisi tehdä ja ahdistus vain pahenee. Onneksi mieheni kuitenkin ymmärtää mistä nämä jutut johtuvat.

Mutta entä sitten, kun kummallakin on normaalia elämää vaikeuttava sairaus?
Se on sekä siunaus että kirous. Elämää helpottaa suuresti se, että toinen tietää millaisia kaikista vaikeimmat päivät ovat, koska hän itse kärsii niistä myös välillä. Mutta kolikon kääntöpuolella on se, että yhteiselämään ei olekaan niin helppoa sopeutua. Molemmilla on omat aikataulut ja ne pitää sovittaa yhteen koti- ja seuraelämän kanssa. Se on jo yksin haastavaa. Kun siihen heitetään vielä toinen ihminen niin se on entistä vaikeampaa. Mutta toisaalta, se, että voi kertoa kaiken ja tietää, että toinen ymmärtää, on sen kaiken arvoista. En voi muuta kuin todeta, että kaiken kompuroinnin jälkeen olen vihdoin löytänyt turvasataman elämän myrskyissä.