Hei taas lukijat! Tiedän, etten ole kirjoittanut pitkiin aikoihin. Matkassa on ollut monta muuttujaa.
Tänään puhun kuntoutuksesta ja parisuhteesta. Voin ilokseni kertoa, että oma kuntoutukseni on niin pitkällä, että voin käydä jo töissä. Sen lisäksi sain tutkinnonkin suoritettua, joulukuussa 2015 minusta tuli matkailuvirkailija.
Keväällä 2015 tapasin myös tulevan aviomieheni. Hänen kanssaan on ollut helppoa olla oma itsensä, koska hän ei tuomitse minua sairauteni vuoksi.
Kuntoni on ollut kuitenkin jo pitkään hyvä, en ole tarvinnut moneen vuoteen mieltä tasaavaa lääkitystä eikä sairauteni näy ulospäin. Mikä on tavallaan myös ongelmallista. Usein törmään siihen, että jotkut ihmiset eivät ymmärrä sitä etten ole laiska, kun en saa jotain tehtyä. Vaan se johtuu siitä, etten vaan saa aikaiseksi ryhdyttyä toimeen ja se tekemätön asia usein alkaa ahdistaa. Tiedän, että se pitäisi tehdä ja ahdistus vain pahenee. Onneksi mieheni kuitenkin ymmärtää mistä nämä jutut johtuvat.
Mutta entä sitten, kun kummallakin on normaalia elämää vaikeuttava sairaus?
Se on sekä siunaus että kirous. Elämää helpottaa suuresti se, että toinen tietää millaisia kaikista vaikeimmat päivät ovat, koska hän itse kärsii niistä myös välillä. Mutta kolikon kääntöpuolella on se, että yhteiselämään ei olekaan niin helppoa sopeutua. Molemmilla on omat aikataulut ja ne pitää sovittaa yhteen koti- ja seuraelämän kanssa. Se on jo yksin haastavaa. Kun siihen heitetään vielä toinen ihminen niin se on entistä vaikeampaa. Mutta toisaalta, se, että voi kertoa kaiken ja tietää, että toinen ymmärtää, on sen kaiken arvoista. En voi muuta kuin todeta, että kaiken kompuroinnin jälkeen olen vihdoin löytänyt turvasataman elämän myrskyissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti