Uutta suuntaa etsimässä

Aloitin sosionomi opinnot tammikuussa 2011. Vuotta myöhemmin minulla diagnosoitiin vaikea masennus, jonka syytä selvitettiin kaikilla mahdollisilla tavoilla. Otettiin pään CT kuvaa, eliminoitiin kaikki mahdolliset fysiologisista syistä johtuvat ongelmat ja teetettiin neuropsykologiset tutkimukset. Lopulta diagnoosi vaihdettiin mielialahäiriöksi, koska oireet eivät täyttäneet klassisen masennuksen kriteerejä.

Olen ollut lähestulkoon kokonaisen lukuvuoden poissaolevana, mutta opiskelujen jatkuminen ei näytä ajankohtaiselta ainakaan vielä ensi syksynä. Kuitenkaan päivätoiminta ei enää palvele tarpeitani, kaipaan lisää haasteita. Mutta vaihtoehdot ovat vielä auki. Hyvin paljon riippuu myös aikataulusta, jolla hoitooni liittyvät suunitelmat toteutuvat. Toivon, että asiat saadaan mahdollisimman pian pois päiväjärjestyksestä (siis sellaiset, jotka voi hoitaa nopealla aikataululla), jotta pääsisin mahdollisimman pian kouluun ja saisin ammatin mikä tahansa se sitten onkin.

Hoitava lääkärini halusi lähettää minut diagnostiikkaa tarkentaviin neuropsykologisiin testeihin, koska kärsin ADD:n ja Aspergerin oireista sekä laaja skaalaisista oppimisvaikeuksista. Minusta tuntui ettei ole hyvä idea lähteä takaisin koulumaailmaan ennen kuin tarkentavat tutkimukset on tehty. Enkä tiedä jaksaisinko istua koulunpenkissä 8-16 välisen ajan kokonaan. Ja onko se hyvä idea jos psykoterapia istunnot liittyen vaikeaan lapsuuteeni isoäitini lähes diktaattorimaisen tyrannian varjossa alkavat?

Suku on pahin?

Kirjoitan nyt perhesuhteista, koska ne ovat arkipäiväisyydessään niin saatanan seksikkäitä.

Vielä kaksi vuotta sitten minulla oli eno, joka oli myös kummisetäni. Tosin nyt, kun ajattelen niin hän oikeastaan lakkasi olemasta enoni jo ajat sitten, kun tapasi nykyisen elämänkumppaninsa (mies ei pidä lapsista sitten alkuunkaan). Nyt en ole enooni missään yhteydessä, tämäkin hänen valintansa. Eipä sillä, en valita, sillä viimeiseen kymmeneen vuoteen hän ei enää ollut sama mies kuin ennen.

Ongelmat alkoivat muutaman vuoden sen jälkeen, kun hän oli tavannut uuden miehensä. Ensimmäinen riita koski jotain vanhaa lainaa, jonka enoni ja hänen miesystävänsä pakottivat vanhempani maksamaan, korkojen kera. Yksi erä maksettiin minun ja sisareni opintosäästöistä. Enoni ei ole koskaan osoittanut minkäänlaista huomiota tähän asiaan, tärkein oli raha. Ei se mistä se tuli. Ei edes se, että se oli lasten opintoihin vaivalla säästettyä. Välillä oltiin niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan ja sitten taas tehtiin kärpäsestä härkästä. Viimeinen tapaus, joka pisti äidin ja enon välit totaalisesti poikki oli mamman nimikyltin maksu. Eno olisi halunnut nähdä kaikki perheemme asiakirjat kuinka paljon on mihinkin mennyt ennen kuin maksaisi oman osuutensa nimikyltistä.
Meni puoli vuotta ja hän alkoi haukkua vanhempiani minulle sekä seurassani silloin paljonkin viihtyneelle pojalle. Minulle rupesi tulemaan törky viestejä, joissa enoni sanoi, että "onneksi mamma ja pappa eivät ole näkemässä millaisia ihmisiä xxx ja xxx on tullut". Lopulta lähetin takaisin viestin kertoen hänet jättämään vanhempani rauhaan tai unohtamaan minut. Eno päätti unohtaa minut.
Muutama viikko takaperin otin enoon yhteyttä, koska hän oli neuvonut sisarelleni, ettei laskuja tarvitse maksaa ja sisareltani oli mennyt sähköt ja tullut häätöuhka päälle. Enoni vastasi minulle tosi aikuismaisesti: hän lähetti mainoksen kaksihaaraisesta dildosta ja sanoi "tämän voi työntää molempiin reikiin. Auttaa puutteessa oleville". Tähän ei voi muuta sanoa kuin: suku on pahin?

Lehdistön moraalittomuudesta

”Monet toimittajat olivat röyhkeitä ja häijyjä. He lupasivat muitta mutkitta painaa huhuiksi tai valheiksi tietämänsä asiat, jos minä en suostunut yhteistyöhön”.

Olen aina luullut lehdistön olevan vilpitön totuuden lähde, toimittajiakin olen uskonut hienotunteisiksi, älykkäiksi ihmisiksi. Kunnes luin tässä vähän aika sitten Jonain päivänä kaduttaa kirjan kirjoittaneen Minttu Vettenterän blogia. Blogissaan Vettenterä kertoo lehdistön uhanneen kirjoittaa, ettei Elisaa ollut oikeasti koskaan olemassa. Ellei se saa käsiinsä Elisan vanhempia, haastattelua Elisan haudalla tai muita todisteita siitä, että Elisa on todella joskus elänyt.

Asia jäi kaivelemaan minua. Sitten muistin, että olin myös aikaisemmin törmännyt lehdistön moraalittomuuteen ja piittaamattomuuteen ihmisten tunteista, nimittäin Deborah Spungenin kirjoittamassa dokumentaarisessa kirjassa Nancy (Gummerus Best Books, Jyväskylä 1986). Jotenkin löysin yhtäläisyyksiä näistä kahdesta tapauksesta, vaikka kyllähän mistä tahansa voi löytää yhtäläisyyksiä, kun oikein kaivamalla kaivaa. Mutta näissä tapauksissa ei tarvitse mielestäni kaivella paljoakaan, jotta yhtäläisyyksiä löytää.

”Kolme päivää Nancyn hautajaisten jälkeen hän oli tullut näyttämään erään englantilaisen lehden mainosta, jossa oli valtava otsikko NANCY OLI NOITA. Mies yritti selittää, että jos minä en kumoaisi tietoa, ihmiset uskoisivat sen”, Spungen kirjoittaa. Asiasta ei tietääkseni koskaan ollut mitään näyttöä, mutta tuo kyseinen toimittaja vaati murtuneelta äidiltä kommenttia, jotta lehti myisi. Tällä hetkellä lehdistö vaatii Minttu Vettenterää kumoamaan ”tiedon” siitä, ettei Elisaa ollut todellinen tuomalla julkisuuteen Elisan vanhemmat, hänen päiväkirjansa ja viimeisen leposijansa. Ei se tunnu välittävän siitä, kuinka hajalla Elisan perhe on. Kysynkin toimittajilta: oletteko tosiaan niin sydämettömiä ja säälittömiä, että ette piittaa siitä, mitä nämä ihmiset tuntevat? Heidän perheensä on hajalla, sinne ei pidä mennä sörkkimään. Olisi aivan sama jos itse menettäisitte jonkun rakkaan ja sitten joku tulisi työntämään mikkiä nenänne eteen ja kysymään ”miltä nyt tuntuu?”. Teillä ei ehkä ole näyttöä siitä oliko Elisa todellinen, mutta teillä ei myöskään ole näyttöä siitä ettei hän ollut. Joten olkaa niin hyvät ja lakatkaa huutelemasta, ellette oikeasti pysty näyttämään kantaanne toteen. Minun mielestäni ei ole epäilystäkään etteikö Elisa olisi ollut todellinen. Ja mitä sitten vaikkei olisi ollutkaan? Koulukiusaaminen on todellista, nuorten itsemurhat ovat todellisia. Katsokaa vaikka tilastoja. Nuoret voivat pahoin enemmän kuin ennen. Suomessa on monta muutakin Elisaa. Jonain päivänä kaduttaa voisi olla kenen tahansa tarina.

Joku voisi kyseenalaistaa tämän kirjoituksen kysymällä mitä yhteistä Nancy Spungenilla ja Elisalla nyt muka on. Hyvä pointti. Ei heillä varsinaisesti mitään yhteistä olekaan. Lehdistön toiminta minua näissä tapauksissa ihmetyttää. Henkilökohtaisesti koen, ettei se kummassakaan tapauksessa ole toimittu mitenkään moraalisesti tai eettisesti. Puhumattakaan hienotunteisuudesta. Riepotella nyt ihmisiä, joita on kohdannut sellainen suru, vain muutaman irtokappaleen vuoksi. Oikeasti?

lainaukset: 

Deborah Spungen: Nancy 

Gummerus Best Books, Jyväskylä 1986

Suomen lastensuojelun tilasta

Viime aikoina on ollut paljon keskustelua maamme lastensuojelun tilasta. Keskustelua ovat herättäneet mm. huostaanotot ja perhesurmat, erityisesti pienen Eerikan kohtalo on herättänyt paljon närää. Miksi lastensuojelu ei 11 ilmoituksenkaan jälkeen puuttunut?

Niin. Sitä varmasti me kaikki mietimme. Kuitenkin hyvä asia on, että tapauksen johdosta on alettu selvittää puutteita, joita lastensuojelussa ilmenee. Ikävä, että se vaati näin kauhean ja traagisen tapahtuman. On väärin, että pieni tyttö joutui maksamaan hengellään puuteista, joista maamme lastensuojelu kärsii. Ja kuitenkaan en kykene löytämään itsestäni sitä puolta, joka syyttäisi sosiaalityöntekijöitä tästä murhasta vaikka varmasti lastensuojelun puolella on tapahtunut virhearvio, joka johti tähän sanoinkuvaamattomaan kauheuteen. Kyllä ne olivat hänen sairas isänsä ja äitipuolensa, jotka hänet tappoivat. Voitte sanoa minua viranomaisuskovaiseksi ja sossun huoraksi jos siltä tuntuu, mutta minä uskon siihen, että lastensuojelu voi tehdä paljon hyvääkin.

Minä olen heti syntymästäni lähtien ollut lastensuojelun asiakas. Olin lähestulkoon 18 vuotiaaksi saakka, koska isoäitini oli päättänyt, etteivät vanhempani olleet tarpeeksi hyviä vanhempia. Hän keksi mitä erilaisempia syitä tehdä ilmoituksia. Ensimmäisen kerran lastensuojelu oli vastassa jo synnytyslaitoksella, pääsin kuitenkin äidin ja isän kanssa kotiin, koska isä kieltäytyi allekirjoittamasta huostaanotto päätöstä (isä oli täysi-ikäinen ja äiti kuukautta vajaa 18v). Seuraavaksi isaöäitini ilmoitti isän olevan alkoholisti, lasusta käytiin tekemässä pistokokeita, mutta ne todettiin turhiksi, kun ei meillä kotona koskaan ollut kaljapulloja tai muita vastaavia. Seuraavan 17 vuoden ajan isoäitini teki lastensuojeluilmoituksia, milloin emme saaneet tarpeeksi ruokaa, milloin saimme liikaa ruokaa, milloin meillä ei ollut kunnollisia vaatteita tai vanhempamme ottivat meidät mukaan illanviettoon, jossa oli alkoholitarjoilu (me lähdimme kotiin ennen kuin alkoholit nostettiin esiin) tai sitten vanhempamme olivat ylisuojelevia, kun eivät voineet jättää meitä keskenään siksi aikaa, kun itse lähtivät illanviettoon (meillä oli ikää 12 ja 10). Aina lastensuojelusta tultiin kotitilanne tarkistamaan, mutta koskaan ei edes otettu esille huostaanottoa. Ja lastensuojeluilmoitusten tuleminenkin loppui, kun isoäitini kuoli tammikuussa 2009.

Minua ja sisaruksiani ei siis ole koskaan otettu huostaan isoäitimme sitkeästä yrittämisestä huolimatta. Kerran sisareni sijoitettiin avohuollon tukitoimena, mutta palautettiin kotiin, koska kotioloissa ei ollut mitään vikaa (sisarellani on siis vaikea impulssiivisuuteen johtava sairaus, jonka seurauksena hänellä on toisinaan vaikea hallita tunteitaan, kuten aggressiota).

Huolimatta omista positiivisita kokemuksistani olen huomannut monen pitävän lastensuojelua etäisenä, vaikeasti lähestyttävänä ja jopa uhkaavana. Tämän seurauksena olen tullut tulokseen, että lastensuojelun pitäisi tulla lähemmäs "tavallista tallaajaa" jo ihan arkipäivän tilanteissa. Esimerkiksi varaamalla asiakkailleen enemmän aikaa (aika on valitettavasti niin kortilla, että aikatauluja on pakko noudattaa orjallisesti, jolloin asiakkaalle saattaa helposti tulla olo, että hän on yksin ongelmiensa kanssa), kiinnittämällä huomiota omiin ilmeisiin ja eleisiin (pois se asiakaspalveluilme, jolloin työntekijä näyttää siltä kuin hänellä olisi paskaa nenän alla), puhumalla avoimesti ja ymmärrettävästi (pois kapulakieli) ja osoittamalla myötätuntoa ja ymmärrystä vanhempien vaikeita tunteita kohtaan. Ja kaikkein tärkein: lisää resursseja ettei meidän enää tarvitsisi lukea lehdistä kauheuksista, joista viattomat lapset ovat joutuneet kärsimään.