Lehdistön moraalittomuudesta

”Monet toimittajat olivat röyhkeitä ja häijyjä. He lupasivat muitta mutkitta painaa huhuiksi tai valheiksi tietämänsä asiat, jos minä en suostunut yhteistyöhön”.

Olen aina luullut lehdistön olevan vilpitön totuuden lähde, toimittajiakin olen uskonut hienotunteisiksi, älykkäiksi ihmisiksi. Kunnes luin tässä vähän aika sitten Jonain päivänä kaduttaa kirjan kirjoittaneen Minttu Vettenterän blogia. Blogissaan Vettenterä kertoo lehdistön uhanneen kirjoittaa, ettei Elisaa ollut oikeasti koskaan olemassa. Ellei se saa käsiinsä Elisan vanhempia, haastattelua Elisan haudalla tai muita todisteita siitä, että Elisa on todella joskus elänyt.

Asia jäi kaivelemaan minua. Sitten muistin, että olin myös aikaisemmin törmännyt lehdistön moraalittomuuteen ja piittaamattomuuteen ihmisten tunteista, nimittäin Deborah Spungenin kirjoittamassa dokumentaarisessa kirjassa Nancy (Gummerus Best Books, Jyväskylä 1986). Jotenkin löysin yhtäläisyyksiä näistä kahdesta tapauksesta, vaikka kyllähän mistä tahansa voi löytää yhtäläisyyksiä, kun oikein kaivamalla kaivaa. Mutta näissä tapauksissa ei tarvitse mielestäni kaivella paljoakaan, jotta yhtäläisyyksiä löytää.

”Kolme päivää Nancyn hautajaisten jälkeen hän oli tullut näyttämään erään englantilaisen lehden mainosta, jossa oli valtava otsikko NANCY OLI NOITA. Mies yritti selittää, että jos minä en kumoaisi tietoa, ihmiset uskoisivat sen”, Spungen kirjoittaa. Asiasta ei tietääkseni koskaan ollut mitään näyttöä, mutta tuo kyseinen toimittaja vaati murtuneelta äidiltä kommenttia, jotta lehti myisi. Tällä hetkellä lehdistö vaatii Minttu Vettenterää kumoamaan ”tiedon” siitä, ettei Elisaa ollut todellinen tuomalla julkisuuteen Elisan vanhemmat, hänen päiväkirjansa ja viimeisen leposijansa. Ei se tunnu välittävän siitä, kuinka hajalla Elisan perhe on. Kysynkin toimittajilta: oletteko tosiaan niin sydämettömiä ja säälittömiä, että ette piittaa siitä, mitä nämä ihmiset tuntevat? Heidän perheensä on hajalla, sinne ei pidä mennä sörkkimään. Olisi aivan sama jos itse menettäisitte jonkun rakkaan ja sitten joku tulisi työntämään mikkiä nenänne eteen ja kysymään ”miltä nyt tuntuu?”. Teillä ei ehkä ole näyttöä siitä oliko Elisa todellinen, mutta teillä ei myöskään ole näyttöä siitä ettei hän ollut. Joten olkaa niin hyvät ja lakatkaa huutelemasta, ellette oikeasti pysty näyttämään kantaanne toteen. Minun mielestäni ei ole epäilystäkään etteikö Elisa olisi ollut todellinen. Ja mitä sitten vaikkei olisi ollutkaan? Koulukiusaaminen on todellista, nuorten itsemurhat ovat todellisia. Katsokaa vaikka tilastoja. Nuoret voivat pahoin enemmän kuin ennen. Suomessa on monta muutakin Elisaa. Jonain päivänä kaduttaa voisi olla kenen tahansa tarina.

Joku voisi kyseenalaistaa tämän kirjoituksen kysymällä mitä yhteistä Nancy Spungenilla ja Elisalla nyt muka on. Hyvä pointti. Ei heillä varsinaisesti mitään yhteistä olekaan. Lehdistön toiminta minua näissä tapauksissa ihmetyttää. Henkilökohtaisesti koen, ettei se kummassakaan tapauksessa ole toimittu mitenkään moraalisesti tai eettisesti. Puhumattakaan hienotunteisuudesta. Riepotella nyt ihmisiä, joita on kohdannut sellainen suru, vain muutaman irtokappaleen vuoksi. Oikeasti?

lainaukset: 

Deborah Spungen: Nancy 

Gummerus Best Books, Jyväskylä 1986