Rakkautta ilmassa?

Kirjoitan nyt taas ihmissuhteista, jotka monimutkaisuudessaan hämmentävät, ahdistavat, kiinnostavat ja herättävät tunteita. Tällä kertaa puhun siitä kaikista ihanimmasta ja pelottavimmasta tunteesta: rakkaudesta. Itse olen kovasti pohtinut aihetta viime päivinä ja viikkoina. Miksi oikeastaan sitä viehättyy toiseen ihmiseen niin paljon, että on valmis vaikka tappamaan saadakseen hänet? Mistä johtuu suuri kaipuu ja halu olla jonkun rinnalla?

Itse olen jo tämän viikon aikana meinannut heittää pyyhkeen kehään useampaan kertaan ja todeta ettei tästä nyt mitään tule, kun joku aina saa mustasukkaisuus kohtauksen. Ilman syytä.
Monet ihmiset, joita pidän ystävinäni ovat yhtäkkiä, ihan puun takaa ilmoittaneet, että haluavat seurustella kanssani. Osa on suurinpiirtein ollut jo varaamassa kirkkoa ja pappia, kun itse olen vielä siinä "sä oot ihan kiva" vaiheessa (okei, tuo oli ehkä vähän kärjistettyä). Joskus mietin, että olisi vaan hiton paljon helpompaa olla yksin ja erakko. Siinä vaiheessa kun helmoissa pyörii useampi kuin kaksi jätkää, jotka ovat "ihan kivoja" on jo täysin mahdotonta yrittää ottaa yhdestä selvää. Välillä tulee mieleen kysymys: miten hemmetissä playerit pyörittävät arkea?! Vaikka nyt en itse sellainen olekaan niin täytyy antaa myönnytys heille ja todeta, että heillä on ajanhallinta kohdillaan.

Totuus HOASilla asumisesta

Otan tällä kertaa puheeksi opiskelija-asunnossa asumisen ja sen huonot puolet, koska niitä ei kukaan kerro. Ne pimitetään sisään muuttavilta opiskelijoilta. Tässä muutama totuus hyvinkin tunnetusta opiskelija-asuntosäätiöstä.

Helsingin seudun opiskelija-asuntosäätiöllä, tuttavallisesti HOASilla, on hyvä maine opiskelijoiden ja päättäjien keskuudessa. Kuitenkaan kaikki ei aina suju niin kuin pitäisi.

Muutin HOASille tammikuussa 2011 ja olin tietenkin innoissani ensimmäisestä omasta kämpästä. Isäni oli mukanani, kun menin tutustumaan asuntoon. Kotiin mentyämme ilmoitimme huoneeni korjattavista asioista (rikkinäinen pistorasia ja halkeama seinässä), mutta meni kolme kuukautta ja isäni tulenkatkuinen puhelu ennen kuin asialle tehtiin mitään. Sain tietää huoltomieheltä, joka kävi korjaamassa pistorasiani, että asunto, jossa asun on homeessa. En uskaltanut ottaa huoltoon yhteyttä, koska pelkäsin aiheuttavani vaikeuksia kyseiselle huoltomiehelle, niinpä pysyin hiljaa. Kaikki oli hyvin muutoin, tulin toimeen kämppisteni kanssa ja meillä oli hauskaakin. Sitten kaikki alkoi mennä alamäkeen. Syksyllä sain uuden kämppiksen. Hän nosti vanhempieni ja ystävieni karvat pystyyn heti ensi katseella. Eräs ystäväni sanoikin ettei halua olla missään tekemisissä kämppikseni kanssa, koska tämä on hänen mielestään ”creepy”.

Syksyn myötä tuli myös sairastelu. Podin sahaavaa kuumetta, kaksi keuhkoputkentulehdusta ja akuutin munuaisaltaan tulehduksen. Munuaisaltaan tulehdus oli niin raju, että lääkäri määräsi minut viikon vuodelepoon. Vanhempani halusivat, että olen toipilasajan kotona, jotta he voisivat seurata tilaani. Sen viikon kämppikseni ei tehnyt muuta kuin paukutti tekstiviestejä, että minun pitäisi tulla siivoamaan. Kun vanhempani sitten veivät minut takaisin asunnolle, kämppikseni oli siellä odottamassa ja ryhtyi saman tien jankuttamaan siivouksesta. Äiti yritti kertoa hänelle, että olin ollut todella sairas, mutta hän vain jankutti siivoamisesta. Lopulta vanhempani siivosivat kahden viikon sotkut, koska kukaan muu ”ei voinut siivota ellen minä siivonnut vuorollani”. 

Mielialani alkoi laskea, kun kämppikseni kävi yhä vain hankalammaksi. Hän väitti muuttaneensa pois, mutta tuli edelleen omilla avaimilla sisään ja valitti kaikesta. Hän myös keksi oman säännön ettei hänen tarvitse siivota, koska ei omien sanojensa mukaan asu enää asunnossa. Hän sai vaihtoon lähteneen kämpiksemme uskomaan tarinaansa, sillä tämä kirjoitti minulle muutettuaan pois tekstiviestin, jossa ilmaisi minun olevan ”ainoa, joka asunnossa asuu”. Nyt olen siivonnut yhteisiä tiloja, jotka kuuluu pitää yhdessä siistinä, yksin jo monta kuukautta, mutta HOAS ei puutu asiaan mitenkään, HOAS ei ole myöskään ”voinut tehdä mitään” sille ettei kämpikseni suostu tulemaan ja poistamaan homeisia ruokiaan jääkaapista. Minulle vain ilmoitetaan ettei minulla ole oikeutta olla suvaitsematon tai vihamielinen asunnaapuriani kohtaan. HOAS on myös syyttänyt minua valehtelijaksi, kun ilmoitin asunnossa käyneen siivoojan käyttäneen siivousvälineitäni. Kerran tiskini oli heitetty ulos kämppisteni toimesta - suutuin asiasta ja huusin kuin palosireeni, mutta kotona ollut kämppikseni vain nauroi - vaikka järjestyssääntöjen mukaan toisen asukkaan omaisuutta ei saa heittää pois. Mutta tällekään asialle HOAS ei kuulemma mahtanut mitään.

Opiskelijoita suosittelenkin miettimään monta kertaa ennen päätöstä muuttaa HOASin asuntoon. Asunnoissa ei toimi huolto kunnolla eikä mahdollisten kämppistenne tekemisille mahdeta mitään. Asukaa enemmin kotona vanhempienne luona opiskeluaika.

HOAS ei todellakaan ole niin hyvä paikka asua kuin annetaan ymmärtää.

Netissä rehaavat ihmiset

Viime aikoina olen lukenut enenevässä määrin netissä räyhäävien blogeja. Kiitos tästä sosiaalinen media. Ihan viimeisin on jonkun nuoren kirjoittama kauhutarina, kuinka lastensuojelulaitoksen työntekijät hajoittivat hänen polvensa ottaessaan häneltä väkisin pois puhelinta (jolla hänellä oli lupa soittaa 15 min puheluita/pvä rajoituspäätöksen vuoksi, joka oli aiheutunut ohjaajan valheesta). Tämän henkilön omien sanojen mukaan "sekopäiset ohjaajat repii sängyltä lattialle ja tulee makaamaan jalkojen ja käsien päälle, etten voinut liikkua ollenkaan. Istuin hetkeä ennen rauhassa sängyllä, puhelin oli hyllyn päällä piilossa".
Meniköhän nyt ihan oikeasti noin?
Minkä takia puhelin on yleensä ottaen pitänyt piilottaa eikä sitä ole voinut antaa suosiolla ohjaajille? Pistää miettimään mitä siellä puhelimessa oli ettei sitä voinut antaa. Jotkut varmasti kauhistelevat kyynisyyttäni tällä hetkellä ja päivittelevät miten voin kyseenalaistaa tuon nuoren, tuon viattoman uhrin, kirjoituksen. Järjen käyttö sallittu! Kai nyt sentään jokainen, joka osaa edes vähän vaivata sitä pääkoppaa tajuaa, ettei tuo skenaario ole mitenkään järkeenkäypä. Nuoret tekevät asioita saadakseen tahtonsa läpi. Valehtelevat, kaunistelevat, suurentelevat sitä mitä joku muu kuin he itse teki...

Kyllähän minäkin voisin nettiin ruveta levittelemään kauhutarinoita, että minua kohdellaan huonosti kuntoutuskodissa, jossa asun. Voisin valehdella lukijoilleni silmät ja korvat täyteen siitä kuinka minua "kaltoinkohdellaan", kuinka rahojani säädellään ja kuinka vapauttani rajoitetaan. Mutta, kun sitä oikein rupeaa miettimään, niin kysynkin teiltä: mitä minä siitä hyötyisin? Nolaisin itseni sen takia, että kuvittelisin rehaamisellani saavani tahtoni läpi.

Nuoria neuvon miettimään kahdesti. Valheella voi olla pitkäkantoiset seuraukset niille ihmisille, jotka ovat teitä pyrkineet auttamaan. Rajoitukset ja säännöt ovat välillä minunkin mielestäni sieltä-missä-ei-paista-kuu, mutta ne ovat vain sellaisia asioita joiden kanssa täytyy oppia elämään. Yhteiskunnassakin on sääntöjä, ja jos niitä rikkoo joutuu vastuuseen. Ja, kun rupeatte miettimään niin kumpi mielekkäämpää: toimia rajoitusten, sääntöjen ja ohjeistusten mukaisesti ja ansaita vanhempien/ohjaajien luottamus ja etuoikeuksia vai toimia vastoin sääntöjä ja tehdä oma elämä hankalammaksi jonkun yhden pikku asian takia?

Uutta suuntaa etsimässä

Aloitin sosionomi opinnot tammikuussa 2011. Vuotta myöhemmin minulla diagnosoitiin vaikea masennus, jonka syytä selvitettiin kaikilla mahdollisilla tavoilla. Otettiin pään CT kuvaa, eliminoitiin kaikki mahdolliset fysiologisista syistä johtuvat ongelmat ja teetettiin neuropsykologiset tutkimukset. Lopulta diagnoosi vaihdettiin mielialahäiriöksi, koska oireet eivät täyttäneet klassisen masennuksen kriteerejä.

Olen ollut lähestulkoon kokonaisen lukuvuoden poissaolevana, mutta opiskelujen jatkuminen ei näytä ajankohtaiselta ainakaan vielä ensi syksynä. Kuitenkaan päivätoiminta ei enää palvele tarpeitani, kaipaan lisää haasteita. Mutta vaihtoehdot ovat vielä auki. Hyvin paljon riippuu myös aikataulusta, jolla hoitooni liittyvät suunitelmat toteutuvat. Toivon, että asiat saadaan mahdollisimman pian pois päiväjärjestyksestä (siis sellaiset, jotka voi hoitaa nopealla aikataululla), jotta pääsisin mahdollisimman pian kouluun ja saisin ammatin mikä tahansa se sitten onkin.

Hoitava lääkärini halusi lähettää minut diagnostiikkaa tarkentaviin neuropsykologisiin testeihin, koska kärsin ADD:n ja Aspergerin oireista sekä laaja skaalaisista oppimisvaikeuksista. Minusta tuntui ettei ole hyvä idea lähteä takaisin koulumaailmaan ennen kuin tarkentavat tutkimukset on tehty. Enkä tiedä jaksaisinko istua koulunpenkissä 8-16 välisen ajan kokonaan. Ja onko se hyvä idea jos psykoterapia istunnot liittyen vaikeaan lapsuuteeni isoäitini lähes diktaattorimaisen tyrannian varjossa alkavat?

Suku on pahin?

Kirjoitan nyt perhesuhteista, koska ne ovat arkipäiväisyydessään niin saatanan seksikkäitä.

Vielä kaksi vuotta sitten minulla oli eno, joka oli myös kummisetäni. Tosin nyt, kun ajattelen niin hän oikeastaan lakkasi olemasta enoni jo ajat sitten, kun tapasi nykyisen elämänkumppaninsa (mies ei pidä lapsista sitten alkuunkaan). Nyt en ole enooni missään yhteydessä, tämäkin hänen valintansa. Eipä sillä, en valita, sillä viimeiseen kymmeneen vuoteen hän ei enää ollut sama mies kuin ennen.

Ongelmat alkoivat muutaman vuoden sen jälkeen, kun hän oli tavannut uuden miehensä. Ensimmäinen riita koski jotain vanhaa lainaa, jonka enoni ja hänen miesystävänsä pakottivat vanhempani maksamaan, korkojen kera. Yksi erä maksettiin minun ja sisareni opintosäästöistä. Enoni ei ole koskaan osoittanut minkäänlaista huomiota tähän asiaan, tärkein oli raha. Ei se mistä se tuli. Ei edes se, että se oli lasten opintoihin vaivalla säästettyä. Välillä oltiin niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan ja sitten taas tehtiin kärpäsestä härkästä. Viimeinen tapaus, joka pisti äidin ja enon välit totaalisesti poikki oli mamman nimikyltin maksu. Eno olisi halunnut nähdä kaikki perheemme asiakirjat kuinka paljon on mihinkin mennyt ennen kuin maksaisi oman osuutensa nimikyltistä.
Meni puoli vuotta ja hän alkoi haukkua vanhempiani minulle sekä seurassani silloin paljonkin viihtyneelle pojalle. Minulle rupesi tulemaan törky viestejä, joissa enoni sanoi, että "onneksi mamma ja pappa eivät ole näkemässä millaisia ihmisiä xxx ja xxx on tullut". Lopulta lähetin takaisin viestin kertoen hänet jättämään vanhempani rauhaan tai unohtamaan minut. Eno päätti unohtaa minut.
Muutama viikko takaperin otin enoon yhteyttä, koska hän oli neuvonut sisarelleni, ettei laskuja tarvitse maksaa ja sisareltani oli mennyt sähköt ja tullut häätöuhka päälle. Enoni vastasi minulle tosi aikuismaisesti: hän lähetti mainoksen kaksihaaraisesta dildosta ja sanoi "tämän voi työntää molempiin reikiin. Auttaa puutteessa oleville". Tähän ei voi muuta sanoa kuin: suku on pahin?

Lehdistön moraalittomuudesta

”Monet toimittajat olivat röyhkeitä ja häijyjä. He lupasivat muitta mutkitta painaa huhuiksi tai valheiksi tietämänsä asiat, jos minä en suostunut yhteistyöhön”.

Olen aina luullut lehdistön olevan vilpitön totuuden lähde, toimittajiakin olen uskonut hienotunteisiksi, älykkäiksi ihmisiksi. Kunnes luin tässä vähän aika sitten Jonain päivänä kaduttaa kirjan kirjoittaneen Minttu Vettenterän blogia. Blogissaan Vettenterä kertoo lehdistön uhanneen kirjoittaa, ettei Elisaa ollut oikeasti koskaan olemassa. Ellei se saa käsiinsä Elisan vanhempia, haastattelua Elisan haudalla tai muita todisteita siitä, että Elisa on todella joskus elänyt.

Asia jäi kaivelemaan minua. Sitten muistin, että olin myös aikaisemmin törmännyt lehdistön moraalittomuuteen ja piittaamattomuuteen ihmisten tunteista, nimittäin Deborah Spungenin kirjoittamassa dokumentaarisessa kirjassa Nancy (Gummerus Best Books, Jyväskylä 1986). Jotenkin löysin yhtäläisyyksiä näistä kahdesta tapauksesta, vaikka kyllähän mistä tahansa voi löytää yhtäläisyyksiä, kun oikein kaivamalla kaivaa. Mutta näissä tapauksissa ei tarvitse mielestäni kaivella paljoakaan, jotta yhtäläisyyksiä löytää.

”Kolme päivää Nancyn hautajaisten jälkeen hän oli tullut näyttämään erään englantilaisen lehden mainosta, jossa oli valtava otsikko NANCY OLI NOITA. Mies yritti selittää, että jos minä en kumoaisi tietoa, ihmiset uskoisivat sen”, Spungen kirjoittaa. Asiasta ei tietääkseni koskaan ollut mitään näyttöä, mutta tuo kyseinen toimittaja vaati murtuneelta äidiltä kommenttia, jotta lehti myisi. Tällä hetkellä lehdistö vaatii Minttu Vettenterää kumoamaan ”tiedon” siitä, ettei Elisaa ollut todellinen tuomalla julkisuuteen Elisan vanhemmat, hänen päiväkirjansa ja viimeisen leposijansa. Ei se tunnu välittävän siitä, kuinka hajalla Elisan perhe on. Kysynkin toimittajilta: oletteko tosiaan niin sydämettömiä ja säälittömiä, että ette piittaa siitä, mitä nämä ihmiset tuntevat? Heidän perheensä on hajalla, sinne ei pidä mennä sörkkimään. Olisi aivan sama jos itse menettäisitte jonkun rakkaan ja sitten joku tulisi työntämään mikkiä nenänne eteen ja kysymään ”miltä nyt tuntuu?”. Teillä ei ehkä ole näyttöä siitä oliko Elisa todellinen, mutta teillä ei myöskään ole näyttöä siitä ettei hän ollut. Joten olkaa niin hyvät ja lakatkaa huutelemasta, ellette oikeasti pysty näyttämään kantaanne toteen. Minun mielestäni ei ole epäilystäkään etteikö Elisa olisi ollut todellinen. Ja mitä sitten vaikkei olisi ollutkaan? Koulukiusaaminen on todellista, nuorten itsemurhat ovat todellisia. Katsokaa vaikka tilastoja. Nuoret voivat pahoin enemmän kuin ennen. Suomessa on monta muutakin Elisaa. Jonain päivänä kaduttaa voisi olla kenen tahansa tarina.

Joku voisi kyseenalaistaa tämän kirjoituksen kysymällä mitä yhteistä Nancy Spungenilla ja Elisalla nyt muka on. Hyvä pointti. Ei heillä varsinaisesti mitään yhteistä olekaan. Lehdistön toiminta minua näissä tapauksissa ihmetyttää. Henkilökohtaisesti koen, ettei se kummassakaan tapauksessa ole toimittu mitenkään moraalisesti tai eettisesti. Puhumattakaan hienotunteisuudesta. Riepotella nyt ihmisiä, joita on kohdannut sellainen suru, vain muutaman irtokappaleen vuoksi. Oikeasti?

lainaukset: 

Deborah Spungen: Nancy 

Gummerus Best Books, Jyväskylä 1986

Suomen lastensuojelun tilasta

Viime aikoina on ollut paljon keskustelua maamme lastensuojelun tilasta. Keskustelua ovat herättäneet mm. huostaanotot ja perhesurmat, erityisesti pienen Eerikan kohtalo on herättänyt paljon närää. Miksi lastensuojelu ei 11 ilmoituksenkaan jälkeen puuttunut?

Niin. Sitä varmasti me kaikki mietimme. Kuitenkin hyvä asia on, että tapauksen johdosta on alettu selvittää puutteita, joita lastensuojelussa ilmenee. Ikävä, että se vaati näin kauhean ja traagisen tapahtuman. On väärin, että pieni tyttö joutui maksamaan hengellään puuteista, joista maamme lastensuojelu kärsii. Ja kuitenkaan en kykene löytämään itsestäni sitä puolta, joka syyttäisi sosiaalityöntekijöitä tästä murhasta vaikka varmasti lastensuojelun puolella on tapahtunut virhearvio, joka johti tähän sanoinkuvaamattomaan kauheuteen. Kyllä ne olivat hänen sairas isänsä ja äitipuolensa, jotka hänet tappoivat. Voitte sanoa minua viranomaisuskovaiseksi ja sossun huoraksi jos siltä tuntuu, mutta minä uskon siihen, että lastensuojelu voi tehdä paljon hyvääkin.

Minä olen heti syntymästäni lähtien ollut lastensuojelun asiakas. Olin lähestulkoon 18 vuotiaaksi saakka, koska isoäitini oli päättänyt, etteivät vanhempani olleet tarpeeksi hyviä vanhempia. Hän keksi mitä erilaisempia syitä tehdä ilmoituksia. Ensimmäisen kerran lastensuojelu oli vastassa jo synnytyslaitoksella, pääsin kuitenkin äidin ja isän kanssa kotiin, koska isä kieltäytyi allekirjoittamasta huostaanotto päätöstä (isä oli täysi-ikäinen ja äiti kuukautta vajaa 18v). Seuraavaksi isaöäitini ilmoitti isän olevan alkoholisti, lasusta käytiin tekemässä pistokokeita, mutta ne todettiin turhiksi, kun ei meillä kotona koskaan ollut kaljapulloja tai muita vastaavia. Seuraavan 17 vuoden ajan isoäitini teki lastensuojeluilmoituksia, milloin emme saaneet tarpeeksi ruokaa, milloin saimme liikaa ruokaa, milloin meillä ei ollut kunnollisia vaatteita tai vanhempamme ottivat meidät mukaan illanviettoon, jossa oli alkoholitarjoilu (me lähdimme kotiin ennen kuin alkoholit nostettiin esiin) tai sitten vanhempamme olivat ylisuojelevia, kun eivät voineet jättää meitä keskenään siksi aikaa, kun itse lähtivät illanviettoon (meillä oli ikää 12 ja 10). Aina lastensuojelusta tultiin kotitilanne tarkistamaan, mutta koskaan ei edes otettu esille huostaanottoa. Ja lastensuojeluilmoitusten tuleminenkin loppui, kun isoäitini kuoli tammikuussa 2009.

Minua ja sisaruksiani ei siis ole koskaan otettu huostaan isoäitimme sitkeästä yrittämisestä huolimatta. Kerran sisareni sijoitettiin avohuollon tukitoimena, mutta palautettiin kotiin, koska kotioloissa ei ollut mitään vikaa (sisarellani on siis vaikea impulssiivisuuteen johtava sairaus, jonka seurauksena hänellä on toisinaan vaikea hallita tunteitaan, kuten aggressiota).

Huolimatta omista positiivisita kokemuksistani olen huomannut monen pitävän lastensuojelua etäisenä, vaikeasti lähestyttävänä ja jopa uhkaavana. Tämän seurauksena olen tullut tulokseen, että lastensuojelun pitäisi tulla lähemmäs "tavallista tallaajaa" jo ihan arkipäivän tilanteissa. Esimerkiksi varaamalla asiakkailleen enemmän aikaa (aika on valitettavasti niin kortilla, että aikatauluja on pakko noudattaa orjallisesti, jolloin asiakkaalle saattaa helposti tulla olo, että hän on yksin ongelmiensa kanssa), kiinnittämällä huomiota omiin ilmeisiin ja eleisiin (pois se asiakaspalveluilme, jolloin työntekijä näyttää siltä kuin hänellä olisi paskaa nenän alla), puhumalla avoimesti ja ymmärrettävästi (pois kapulakieli) ja osoittamalla myötätuntoa ja ymmärrystä vanhempien vaikeita tunteita kohtaan. Ja kaikkein tärkein: lisää resursseja ettei meidän enää tarvitsisi lukea lehdistä kauheuksista, joista viattomat lapset ovat joutuneet kärsimään.