Viime aikoina on ollut paljon keskustelua maamme lastensuojelun tilasta. Keskustelua ovat herättäneet mm. huostaanotot ja perhesurmat, erityisesti pienen Eerikan kohtalo on herättänyt paljon närää. Miksi lastensuojelu ei 11 ilmoituksenkaan jälkeen puuttunut?
Niin. Sitä varmasti me kaikki mietimme. Kuitenkin hyvä asia on, että tapauksen johdosta on alettu selvittää puutteita, joita lastensuojelussa ilmenee. Ikävä, että se vaati näin kauhean ja traagisen tapahtuman. On väärin, että pieni tyttö joutui maksamaan hengellään puuteista, joista maamme lastensuojelu kärsii. Ja kuitenkaan en kykene löytämään itsestäni sitä puolta, joka syyttäisi sosiaalityöntekijöitä tästä murhasta vaikka varmasti lastensuojelun puolella on tapahtunut virhearvio, joka johti tähän sanoinkuvaamattomaan kauheuteen. Kyllä ne olivat hänen sairas isänsä ja äitipuolensa, jotka hänet tappoivat. Voitte sanoa minua viranomaisuskovaiseksi ja sossun huoraksi jos siltä tuntuu, mutta minä uskon siihen, että lastensuojelu voi tehdä paljon hyvääkin.
Minä olen heti syntymästäni lähtien ollut lastensuojelun asiakas. Olin lähestulkoon 18 vuotiaaksi saakka, koska isoäitini oli päättänyt, etteivät vanhempani olleet tarpeeksi hyviä vanhempia. Hän keksi mitä erilaisempia syitä tehdä ilmoituksia. Ensimmäisen kerran lastensuojelu oli vastassa jo synnytyslaitoksella, pääsin kuitenkin äidin ja isän kanssa kotiin, koska isä kieltäytyi allekirjoittamasta huostaanotto päätöstä (isä oli täysi-ikäinen ja äiti kuukautta vajaa 18v). Seuraavaksi isaöäitini ilmoitti isän olevan alkoholisti, lasusta käytiin tekemässä pistokokeita, mutta ne todettiin turhiksi, kun ei meillä kotona koskaan ollut kaljapulloja tai muita vastaavia. Seuraavan 17 vuoden ajan isoäitini teki lastensuojeluilmoituksia, milloin emme saaneet tarpeeksi ruokaa, milloin saimme liikaa ruokaa, milloin meillä ei ollut kunnollisia vaatteita tai vanhempamme ottivat meidät mukaan illanviettoon, jossa oli alkoholitarjoilu (me lähdimme kotiin ennen kuin alkoholit nostettiin esiin) tai sitten vanhempamme olivat ylisuojelevia, kun eivät voineet jättää meitä keskenään siksi aikaa, kun itse lähtivät illanviettoon (meillä oli ikää 12 ja 10). Aina lastensuojelusta tultiin kotitilanne tarkistamaan, mutta koskaan ei edes otettu esille huostaanottoa. Ja lastensuojeluilmoitusten tuleminenkin loppui, kun isoäitini kuoli tammikuussa 2009.
Minua ja sisaruksiani ei siis ole koskaan otettu huostaan isoäitimme sitkeästä yrittämisestä huolimatta. Kerran sisareni sijoitettiin avohuollon tukitoimena, mutta palautettiin kotiin, koska kotioloissa ei ollut mitään vikaa (sisarellani on siis vaikea impulssiivisuuteen johtava sairaus, jonka seurauksena hänellä on toisinaan vaikea hallita tunteitaan, kuten aggressiota).
Huolimatta omista positiivisita kokemuksistani olen huomannut monen pitävän lastensuojelua etäisenä, vaikeasti lähestyttävänä ja jopa uhkaavana. Tämän seurauksena olen tullut tulokseen, että lastensuojelun pitäisi tulla lähemmäs "tavallista tallaajaa" jo ihan arkipäivän tilanteissa. Esimerkiksi varaamalla asiakkailleen enemmän aikaa (aika on valitettavasti niin kortilla, että aikatauluja on pakko noudattaa orjallisesti, jolloin asiakkaalle saattaa helposti tulla olo, että hän on yksin ongelmiensa kanssa), kiinnittämällä huomiota omiin ilmeisiin ja eleisiin (pois se asiakaspalveluilme, jolloin työntekijä näyttää siltä kuin hänellä olisi paskaa nenän alla), puhumalla avoimesti ja ymmärrettävästi (pois kapulakieli) ja osoittamalla myötätuntoa ja ymmärrystä vanhempien vaikeita tunteita kohtaan. Ja kaikkein tärkein: lisää resursseja ettei meidän enää tarvitsisi lukea lehdistä kauheuksista, joista viattomat lapset ovat joutuneet kärsimään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti