Ajatuksia lemmikin hyvästelystä

Eilen hyvästelin lopullisesti ensimmäisen lemmikkini, kääpiöhamsteri Hipun. Hippu lähti tammikuussa sylissäni Sateenkaarisillalle sairauden uuvuttamana. Mutta meillä ei ollut mahdollisuutta haudata Hippua ennen kuin vasta nyt, kun maa on kokonaan sula.

Hippu muutti luokseni puolentoista kuukauden ikäisenä toukokuussa 2015. Siihen aikaan en tiennyt juuri mitään hamstereista. Joten Hipun kanssa opettelimme sitten ymmärtämään toisiamme ja toistemme toimintatapoja. Ennen ajattelin, että hamsterit ovat jotenkin tosi yksinkertaisia olentoja. Mutta jo muutaman viikon päästä sain huomata, että Hipulla on aivan oma luonteensa ja temperamenttinsa. Ja kuinka ilmeikkäät sen pienet pippurisilmät olivatkaan. Niistä näki aina heti millä tuulella Hippu milloinkin oli ja mitä mieltä se asioista oli.
Kaikki meni sinällään hyvin, Hippu ei paljoa sairastellut. Yhden kerran se säikäytti meiltä sonnat housuun, kun olimme matkoilla. Se oli onneksi väärä hälyytys, neiti oli jemmannut omia pipanoitaan poskiinsa eikä saanutkaan niitä sitten enää pois. Asialle naurettiin myöhemmin ja siitä kehkeytyi sisäpiirivitsi.
Vasta ihan viimeisinä viikkoina Hippu alkoi sairastella. Käytimme vuoronperää sitä eläinlääkärissä. Hipulle oli tullut kasvain kohtuun. Olin asiasta hyvin järkyttynyt, eihän minun hamsulleni voinut kasvainta tulla. Senhän piti elää 10 vuotta ihan pelkkää piruuttaan. Aikaa oli jäljellä enää muutamista päivistä ehkä viikkoon. Kipulääkkeillä Hippu kuitenkin sinnitteli kaksi viikkoa diagnoosista ennen kuin uupui täysin. Kokoajan syyttelin itseäni tapahtuneesta ja yritin löytää vastauksen mitä olin tehnyt väärin, kun rakkaani sairastui niin etten voinut auttaa enää mitenkään. Kyllähän minä sen järjellä ymmärsin, etten olisi voinut asiaan mitenkään vaikuttaa. Mutta järjen ääni ei helpottanut itsesyytöksiäni. Ainoa mitä saatoin tehdä oli antaa kipulääkettä ja katsoa kuinka pieni karvainen vauvani kuihtui pois. Viimeisenä elinpäivänään Hippu oli virkeän oloinen ja juoksi juoksupyörässään vielä muutamaa tuntia ennen kuolemaansa. Noin tunti ennen kuin Hippu lähti, minulle tuli pakottava tarve käydä katsomassa miten sillä menee. Olin kyllä varautunut jo pitkään lähdön hetkeen, mutta kauheaa  se silti oli. Löysin Hipun dunasta reagoimattomana ja luulin sen jo lähteneen kunnes huomasin silmien vielä räpsyvän ja mieheni sanoi, että Hippu hengittää vielä. Nostin Hipun syliini ja käskin kauhuissani mieheni soittaa äidilleni. Ajattelin hysteerisenä, että olin vahingossa antanut sinä aamuna liikaa kipulääkettä. Halusin kiikuttaa hamsterin eläinlääkäriin, mutta kello oli kahdeksan illalla ja äiti sanoi ettemme todennäköisesti enää ehtisi. Niinpä pitelimme sitä vuorotellen sylissämme ja kerroimme Hipulle, että se oli meille kauhean rakas. Sanoimme, että ei sen tarvitse enää taistella vaan on ok lähteä. Mieheni sanoi Hipulle, että hän puree Hippua seuraavan kerran kun he tapaavat (Hippu puri miestäni ensimmäisen kerran kun he tapasivat). Lopun aikaa pidin omaa karvapalloani sylissäni ja silittelin sen pehmeää turkkia, kunnes Hippu lähti.

Vaikka pian tuleekin kuluneeksi neljä kuukautta Hipun kuolemasta, mikään ei valmistanut minua siihen hetkeen, kun hautasin sen. Vaikka jo samana iltana, kun Hippu kuoli, pesin sen dunan ja se laitettiin myyntiin jo muutama päivä sen jälkeen.
Eilen noukin Hipun pienessä pahvilaatikossa pakkasesta, varmana ettei hautaaminen tulisi olemaan sen kummempaa kuin mikään muukaan arkinen asia. Mutta heti astuttuani ulko-ovesta auringon paisteeseen minut valtasi suunnaton halu kääntyä kannoillani ja laittaa Hippu rasioineen takaisin pakastimeen. Koko matkan hautapaikalle taistelin halua vastaan. Kun pääsimme paikalle ja mieheni alkoi kaivaa hautaa, oloni oli taas sellainen kuin olisin ollut tekemässä mitä tahansa arkista asiaa. Koviten minuun iski kun nostin Hipun rasiasta ja asetin sen hautaan. Peitellessäni pienen harmaan ruumiin hiekalla ja mullalla pidättelin kurkkuani kuristavia kyyneleitä. Olin vakaasti päättänyt, että itken vasta, kun pääsen kotiin turvaan muiden ihmisten katseilta. Mieheni haki kimpun valkovuokkoja haudalle. Hetken aikaa seisoimme siinä katselemassa Hipun viimeistä leposijaa ennen kuin lähdimme kotiin päin. Se iski jo muutaman askeleen jälkeen, se kauhea tuska. En ehtinyt kotiin ennen kuin itku tuli. Hautaaminen oli konkretisoinut Hipun kuoleman ja hautaamalla lemmikkini minä pakotin itseni myöntämään asian. Sen, että oma pieni kiukkupyllyni oli poissa eikä enää tulisi takaisin. Hetken se tuntui sietämättömänä suruna ja tuskana, joka väänsi sisäkalujani. Se helppottaa taas. Ehkä jonain päivänä pystyn taas ajattelemaan asiaa järjellisesti.

Kuntoutuminen ja parisuhde

Hei taas lukijat! Tiedän, etten ole kirjoittanut pitkiin aikoihin. Matkassa on ollut monta muuttujaa.

Tänään puhun kuntoutuksesta ja parisuhteesta. Voin ilokseni kertoa, että oma kuntoutukseni on niin pitkällä, että voin käydä jo töissä. Sen lisäksi sain tutkinnonkin suoritettua, joulukuussa 2015 minusta tuli matkailuvirkailija.

Keväällä 2015 tapasin myös tulevan aviomieheni. Hänen kanssaan on ollut helppoa olla oma itsensä, koska hän ei tuomitse minua sairauteni vuoksi.
Kuntoni on ollut kuitenkin jo pitkään hyvä, en ole tarvinnut moneen vuoteen mieltä tasaavaa lääkitystä eikä sairauteni näy ulospäin. Mikä on tavallaan myös ongelmallista. Usein törmään siihen, että jotkut ihmiset eivät ymmärrä sitä etten ole laiska, kun en saa jotain tehtyä. Vaan se johtuu siitä, etten vaan saa aikaiseksi ryhdyttyä toimeen ja se tekemätön asia usein alkaa ahdistaa. Tiedän, että se pitäisi tehdä ja ahdistus vain pahenee. Onneksi mieheni kuitenkin ymmärtää mistä nämä jutut johtuvat.

Mutta entä sitten, kun kummallakin on normaalia elämää vaikeuttava sairaus?
Se on sekä siunaus että kirous. Elämää helpottaa suuresti se, että toinen tietää millaisia kaikista vaikeimmat päivät ovat, koska hän itse kärsii niistä myös välillä. Mutta kolikon kääntöpuolella on se, että yhteiselämään ei olekaan niin helppoa sopeutua. Molemmilla on omat aikataulut ja ne pitää sovittaa yhteen koti- ja seuraelämän kanssa. Se on jo yksin haastavaa. Kun siihen heitetään vielä toinen ihminen niin se on entistä vaikeampaa. Mutta toisaalta, se, että voi kertoa kaiken ja tietää, että toinen ymmärtää, on sen kaiken arvoista. En voi muuta kuin todeta, että kaiken kompuroinnin jälkeen olen vihdoin löytänyt turvasataman elämän myrskyissä.

Elämää kuntoutuslaitoksessa

"Kuntoutumiskoti Lähde on nuorille mielenterveyskuntoutujille suunnattu päihteetön asumisyksikkö Vantaalla. Lähde sijaitsee tavallisessa kerrostalossa, ja kuntoutujat asuvat viiden henkilön soluhuoneistoissa, joissa jokaisella on oma huone omalla wc- ja suihkutilalla. Lähteen toiminta perustuu kodinomaiseen, turvalliseen ja kuntouttavaan asumiseen, jossa yhteisöllisyys on vahvasti esillä. Lähteen käytännön toiminnasta vastaa yksikkövastaava. Ohjaajien perustehtävä on nuoren mielenterveyskuntoutujan oikeanlainen kohtaaminen sekä kuntoutuksen ohjaaminen, jotta jokainen kuntoutuja integroituisi mahdollisimman hyvin yhteiskunnan täysivaltaiseksi jäseneksi. Ohjaajat tekevät tiivistä yhteistyötä sosiaalitoimen, psykiatrian poliklinikoiden, sairaaloiden sekä muiden yhteistyötahojen kanssa."

- Kuntoutumiskoti Lähteen esittely MediVidan nettisivuilla

Todellisuudessa Lähde on todella paljon erilainen paikka kuin mitä kuvauksessa annetaan ymmärtää. Asuin paikassa yli kaksi vuotta. Ja koko sen ajan halusin pois hinnalla millä hyvänsä. Pääsin vihdoin pois enkä voisi olla tyytyväisempi. Mikään ei toiminut sopimusten mukaan. Pyysin yksilöaikaa kerran viikossa, pian se peruttiin, koska se oli muka niin vaikea järjestää, koska olin "aina koulussa". Sanoin ohjaajille ettei heillä ole asiaa huoneeseeni ilman lupaani. Vaikka he minulle sanoivat etteivät tule niin he tulivat silti. Tarkastamaan poissaollessani olinko siivonnut, miten pakkaaminen edistyi jne.

Mitä teille kertoo se, että ohjaajalta tullut "onko sulla aikaa jutella, kun tulet koulusta?" viesti saa miettimään mitähän pahaa sitä nyt on tullut tehtyä? Aivan. Ei meitä kuntoutujia oikeasti kohdattu. Jos ohjaajat halusivat jutella, se tarkoitti yleensä, että oli tehnyt jotain väärin. Sillä kertaa sain positiivista palautetta. Mutta yksi kerta ei riitä poistamaan mielikuvaa, että "onko aikaa jutella?" kysymys tarkoittaa jotain negatiivista.

Kodinomainen toteutuu vain siten, että saamme itse sisustaa huoneemme omilla huonekaluillamme. Muutoin päiviä säätelee tiukka aikataulu, josta ei poiketa. Ruokaryhmä on kello 12 piste. Paikalla pitää olla tasan sillä kellon lyömällä. Vaihtoehtoja ei ole. On pakko, koska muuten ei kuntoudu. Jos kuntoutuja haluaa pitää loman, siitä pitää erikseen keskustella ja vääntää kättä. Koska kuntoutumisesta ei voi ottaa lomaa. Jouduin aina vääntämään kättä halutessani mennä vanhemmilleni, en muka kuntoutuisi jos olisin liikaa vanhemmillani. Soluvastuut on pakko hoitaa tasan kello 16. Jos menee omaan huoneeseen eikä tule ulos, ohjaaja tulee avaimilla sisään kiekumaan, että soluvastuut pitää tehdä just nyt. Vaikka ahdistaisi. Myöskään tunteita ei saa näyttää. Jos menee hermot, joutuu omaan huoneeseen häpeämään. Jos ohjaajille raivoaa joutuu omaan huoneeseen häpeämään. 

Ohjaajat ovat mielestäni ammattitaidottomia monissa asioissa. He eivät ota vastuuta asioista, joista heidän pitäisi. He eivät ota vastaan kritiikkiä vaan väittävät vastaan tai vaihtavat puheenaihetta. Asioista ei voi keskustella, koska ohjaajat eivät halua antaa mahdollisuutta sääntöjen muutoksiin. Aina vedotaan siihen, että "koska näin on käynyt ennenkin, näin käy nytkin". Ohjaajat tulevat huoneisiin omilla avaimilla ilman lupaa, vaikka jokaisella asukkaalla on erillinen vuokrasopimus huoneestaan.

En voi suositella Lähdettä kenellekään. Ainoa milloin homma toimii on silloin, kun oikeasti tarvitsee struktuuria arkeensa. Muutoin se on vain mielenterveyskuntoutujien säilöntäpaikka, jossa kenelläkään ei saa olla mielipiteitä ettei muille tule pahamieli.

Rakkautta ilmassa?

Kirjoitan nyt taas ihmissuhteista, jotka monimutkaisuudessaan hämmentävät, ahdistavat, kiinnostavat ja herättävät tunteita. Tällä kertaa puhun siitä kaikista ihanimmasta ja pelottavimmasta tunteesta: rakkaudesta. Itse olen kovasti pohtinut aihetta viime päivinä ja viikkoina. Miksi oikeastaan sitä viehättyy toiseen ihmiseen niin paljon, että on valmis vaikka tappamaan saadakseen hänet? Mistä johtuu suuri kaipuu ja halu olla jonkun rinnalla?

Itse olen jo tämän viikon aikana meinannut heittää pyyhkeen kehään useampaan kertaan ja todeta ettei tästä nyt mitään tule, kun joku aina saa mustasukkaisuus kohtauksen. Ilman syytä.
Monet ihmiset, joita pidän ystävinäni ovat yhtäkkiä, ihan puun takaa ilmoittaneet, että haluavat seurustella kanssani. Osa on suurinpiirtein ollut jo varaamassa kirkkoa ja pappia, kun itse olen vielä siinä "sä oot ihan kiva" vaiheessa (okei, tuo oli ehkä vähän kärjistettyä). Joskus mietin, että olisi vaan hiton paljon helpompaa olla yksin ja erakko. Siinä vaiheessa kun helmoissa pyörii useampi kuin kaksi jätkää, jotka ovat "ihan kivoja" on jo täysin mahdotonta yrittää ottaa yhdestä selvää. Välillä tulee mieleen kysymys: miten hemmetissä playerit pyörittävät arkea?! Vaikka nyt en itse sellainen olekaan niin täytyy antaa myönnytys heille ja todeta, että heillä on ajanhallinta kohdillaan.

Totuus HOASilla asumisesta

Otan tällä kertaa puheeksi opiskelija-asunnossa asumisen ja sen huonot puolet, koska niitä ei kukaan kerro. Ne pimitetään sisään muuttavilta opiskelijoilta. Tässä muutama totuus hyvinkin tunnetusta opiskelija-asuntosäätiöstä.

Helsingin seudun opiskelija-asuntosäätiöllä, tuttavallisesti HOASilla, on hyvä maine opiskelijoiden ja päättäjien keskuudessa. Kuitenkaan kaikki ei aina suju niin kuin pitäisi.

Muutin HOASille tammikuussa 2011 ja olin tietenkin innoissani ensimmäisestä omasta kämpästä. Isäni oli mukanani, kun menin tutustumaan asuntoon. Kotiin mentyämme ilmoitimme huoneeni korjattavista asioista (rikkinäinen pistorasia ja halkeama seinässä), mutta meni kolme kuukautta ja isäni tulenkatkuinen puhelu ennen kuin asialle tehtiin mitään. Sain tietää huoltomieheltä, joka kävi korjaamassa pistorasiani, että asunto, jossa asun on homeessa. En uskaltanut ottaa huoltoon yhteyttä, koska pelkäsin aiheuttavani vaikeuksia kyseiselle huoltomiehelle, niinpä pysyin hiljaa. Kaikki oli hyvin muutoin, tulin toimeen kämppisteni kanssa ja meillä oli hauskaakin. Sitten kaikki alkoi mennä alamäkeen. Syksyllä sain uuden kämppiksen. Hän nosti vanhempieni ja ystävieni karvat pystyyn heti ensi katseella. Eräs ystäväni sanoikin ettei halua olla missään tekemisissä kämppikseni kanssa, koska tämä on hänen mielestään ”creepy”.

Syksyn myötä tuli myös sairastelu. Podin sahaavaa kuumetta, kaksi keuhkoputkentulehdusta ja akuutin munuaisaltaan tulehduksen. Munuaisaltaan tulehdus oli niin raju, että lääkäri määräsi minut viikon vuodelepoon. Vanhempani halusivat, että olen toipilasajan kotona, jotta he voisivat seurata tilaani. Sen viikon kämppikseni ei tehnyt muuta kuin paukutti tekstiviestejä, että minun pitäisi tulla siivoamaan. Kun vanhempani sitten veivät minut takaisin asunnolle, kämppikseni oli siellä odottamassa ja ryhtyi saman tien jankuttamaan siivouksesta. Äiti yritti kertoa hänelle, että olin ollut todella sairas, mutta hän vain jankutti siivoamisesta. Lopulta vanhempani siivosivat kahden viikon sotkut, koska kukaan muu ”ei voinut siivota ellen minä siivonnut vuorollani”. 

Mielialani alkoi laskea, kun kämppikseni kävi yhä vain hankalammaksi. Hän väitti muuttaneensa pois, mutta tuli edelleen omilla avaimilla sisään ja valitti kaikesta. Hän myös keksi oman säännön ettei hänen tarvitse siivota, koska ei omien sanojensa mukaan asu enää asunnossa. Hän sai vaihtoon lähteneen kämpiksemme uskomaan tarinaansa, sillä tämä kirjoitti minulle muutettuaan pois tekstiviestin, jossa ilmaisi minun olevan ”ainoa, joka asunnossa asuu”. Nyt olen siivonnut yhteisiä tiloja, jotka kuuluu pitää yhdessä siistinä, yksin jo monta kuukautta, mutta HOAS ei puutu asiaan mitenkään, HOAS ei ole myöskään ”voinut tehdä mitään” sille ettei kämpikseni suostu tulemaan ja poistamaan homeisia ruokiaan jääkaapista. Minulle vain ilmoitetaan ettei minulla ole oikeutta olla suvaitsematon tai vihamielinen asunnaapuriani kohtaan. HOAS on myös syyttänyt minua valehtelijaksi, kun ilmoitin asunnossa käyneen siivoojan käyttäneen siivousvälineitäni. Kerran tiskini oli heitetty ulos kämppisteni toimesta - suutuin asiasta ja huusin kuin palosireeni, mutta kotona ollut kämppikseni vain nauroi - vaikka järjestyssääntöjen mukaan toisen asukkaan omaisuutta ei saa heittää pois. Mutta tällekään asialle HOAS ei kuulemma mahtanut mitään.

Opiskelijoita suosittelenkin miettimään monta kertaa ennen päätöstä muuttaa HOASin asuntoon. Asunnoissa ei toimi huolto kunnolla eikä mahdollisten kämppistenne tekemisille mahdeta mitään. Asukaa enemmin kotona vanhempienne luona opiskeluaika.

HOAS ei todellakaan ole niin hyvä paikka asua kuin annetaan ymmärtää.

Netissä rehaavat ihmiset

Viime aikoina olen lukenut enenevässä määrin netissä räyhäävien blogeja. Kiitos tästä sosiaalinen media. Ihan viimeisin on jonkun nuoren kirjoittama kauhutarina, kuinka lastensuojelulaitoksen työntekijät hajoittivat hänen polvensa ottaessaan häneltä väkisin pois puhelinta (jolla hänellä oli lupa soittaa 15 min puheluita/pvä rajoituspäätöksen vuoksi, joka oli aiheutunut ohjaajan valheesta). Tämän henkilön omien sanojen mukaan "sekopäiset ohjaajat repii sängyltä lattialle ja tulee makaamaan jalkojen ja käsien päälle, etten voinut liikkua ollenkaan. Istuin hetkeä ennen rauhassa sängyllä, puhelin oli hyllyn päällä piilossa".
Meniköhän nyt ihan oikeasti noin?
Minkä takia puhelin on yleensä ottaen pitänyt piilottaa eikä sitä ole voinut antaa suosiolla ohjaajille? Pistää miettimään mitä siellä puhelimessa oli ettei sitä voinut antaa. Jotkut varmasti kauhistelevat kyynisyyttäni tällä hetkellä ja päivittelevät miten voin kyseenalaistaa tuon nuoren, tuon viattoman uhrin, kirjoituksen. Järjen käyttö sallittu! Kai nyt sentään jokainen, joka osaa edes vähän vaivata sitä pääkoppaa tajuaa, ettei tuo skenaario ole mitenkään järkeenkäypä. Nuoret tekevät asioita saadakseen tahtonsa läpi. Valehtelevat, kaunistelevat, suurentelevat sitä mitä joku muu kuin he itse teki...

Kyllähän minäkin voisin nettiin ruveta levittelemään kauhutarinoita, että minua kohdellaan huonosti kuntoutuskodissa, jossa asun. Voisin valehdella lukijoilleni silmät ja korvat täyteen siitä kuinka minua "kaltoinkohdellaan", kuinka rahojani säädellään ja kuinka vapauttani rajoitetaan. Mutta, kun sitä oikein rupeaa miettimään, niin kysynkin teiltä: mitä minä siitä hyötyisin? Nolaisin itseni sen takia, että kuvittelisin rehaamisellani saavani tahtoni läpi.

Nuoria neuvon miettimään kahdesti. Valheella voi olla pitkäkantoiset seuraukset niille ihmisille, jotka ovat teitä pyrkineet auttamaan. Rajoitukset ja säännöt ovat välillä minunkin mielestäni sieltä-missä-ei-paista-kuu, mutta ne ovat vain sellaisia asioita joiden kanssa täytyy oppia elämään. Yhteiskunnassakin on sääntöjä, ja jos niitä rikkoo joutuu vastuuseen. Ja, kun rupeatte miettimään niin kumpi mielekkäämpää: toimia rajoitusten, sääntöjen ja ohjeistusten mukaisesti ja ansaita vanhempien/ohjaajien luottamus ja etuoikeuksia vai toimia vastoin sääntöjä ja tehdä oma elämä hankalammaksi jonkun yhden pikku asian takia?

Uutta suuntaa etsimässä

Aloitin sosionomi opinnot tammikuussa 2011. Vuotta myöhemmin minulla diagnosoitiin vaikea masennus, jonka syytä selvitettiin kaikilla mahdollisilla tavoilla. Otettiin pään CT kuvaa, eliminoitiin kaikki mahdolliset fysiologisista syistä johtuvat ongelmat ja teetettiin neuropsykologiset tutkimukset. Lopulta diagnoosi vaihdettiin mielialahäiriöksi, koska oireet eivät täyttäneet klassisen masennuksen kriteerejä.

Olen ollut lähestulkoon kokonaisen lukuvuoden poissaolevana, mutta opiskelujen jatkuminen ei näytä ajankohtaiselta ainakaan vielä ensi syksynä. Kuitenkaan päivätoiminta ei enää palvele tarpeitani, kaipaan lisää haasteita. Mutta vaihtoehdot ovat vielä auki. Hyvin paljon riippuu myös aikataulusta, jolla hoitooni liittyvät suunitelmat toteutuvat. Toivon, että asiat saadaan mahdollisimman pian pois päiväjärjestyksestä (siis sellaiset, jotka voi hoitaa nopealla aikataululla), jotta pääsisin mahdollisimman pian kouluun ja saisin ammatin mikä tahansa se sitten onkin.

Hoitava lääkärini halusi lähettää minut diagnostiikkaa tarkentaviin neuropsykologisiin testeihin, koska kärsin ADD:n ja Aspergerin oireista sekä laaja skaalaisista oppimisvaikeuksista. Minusta tuntui ettei ole hyvä idea lähteä takaisin koulumaailmaan ennen kuin tarkentavat tutkimukset on tehty. Enkä tiedä jaksaisinko istua koulunpenkissä 8-16 välisen ajan kokonaan. Ja onko se hyvä idea jos psykoterapia istunnot liittyen vaikeaan lapsuuteeni isoäitini lähes diktaattorimaisen tyrannian varjossa alkavat?